torstai 13. joulukuuta 2018

Tietysti


”Jaaha. Aurinko nousee.”
Ensimmäiset aamuauringon säteet paistoivat olohuoneeseen ulkoikkunoista. Makasin sohvalla kääriytyneenä makuupussiini. Itsekseen puhuminen tuntui aina äärettömän teennäiseltä mutta silti harjoitin sitä suhteellisen usein. Koin velvollisuudekseni selostaa elämääni seuraavalle yleisölle mitä tapahtuu ja missä mennään. Oletin että kaikki eivät ehkä ole älyllisiltä lahjoiltaan terävintä sorttia, joten oli vain suurta ystävällisyyttä minun puoleltani ottaa myös heidät huomioon. Joukossa saattaa myös olla estyneitä yksilöitä jotka eivät vain jostain syystä pysyneet kärryillä, mutta jotka eivät kehdanneet esittää kysymyksiä. Juontamalla väliin elämääni, saatoin pitää katsojat tyytyväisinä. Tai ainakin minut, vaikka se toisaalta sai minut tuntemaan itseni idiootiksi. Tämän tunteen taas koitin työntää sivuun ajattelemalla, että siinä ei ole mitään ihmeellistä jos koen itseni idiootiksi, sillä olinhan minä.
Aurinko paistoi läpi pihalla seisovan omenapuun. Puu oli lehdetön, sillä oli joulukuu.
Ahdisti. Kuten yleensä aina aamulla. Ja aivan kuten yleensä, koitin olla huomaamatta sitä. En tahtonut huolestuttaa yleisöäni. Olin varma että he eivät kestäneet sitä kun ahdistuin (mikä tosin oli varsin usein), joten jatkoin makuupussissani makaamista ja omenapuun tarkkailua. Se ei liikkunut lainkaan, ulkona oli siis tyyntä. Oli sunnuntai-aamu.
”Tietysti”.
Paljastin itseni. Suustani pääsi täysin spontaani ”tietysti” ilman minkäänlaista teennäisyyttä, kun totesin olevan sunnuntai-aamu. Minua ahdisti juurikin sen takia, että oli sunnuntai-aamu. Se tarkoitti sitä, että minun pitäisi lähteä tänään kotiin ja yksin kotona oleminen tarkoitti minulle samaa kuin ahdistus. En ollut ehtinyt tietoisesti aloittamaan syyn etsimistä ololleni, kun löysin jo vastauksen.
Mutta miten jatkaisin tästä? Kommenttini tuskin oli jäänyt keneltäkään huomaamatta. Käännyin sohvalla selälleni ja katselin kattoa. Jos selittäisin mitä tarkoitin sanomalla ”tietysti” paljastaisin että olen ahdistunut. Mutta jos en selittäisi tekoani, jäisivät he epätietoisuuden valtaan. He luultavasti tuntisivat itsensä idiooteiksi. Jopa yleisön terävä-älyisimmät yksilöt. Lauma idiootteja katsomassa idioottia. Naurahdin itsekseni. Tilanne alkoi selvästi riistäytymään käsistä. Mutta ahdistukseni oli hiukan lieventynyt. Se oli hyvä.
Vedin makuupussin vetoketjun auki ja nousin reippaasti ylös sohvalta. ”Tietysti, tietysti, tietysti” hoin itsekeni, teennäisen tarmokkaasti. Seisoin hetken keskellä olohuonetta venyttelemässä. Koin että olin löytänyt ratkaisun tilanteeseen. Hokemalla tietysti-sanaa, alensin sen arvoituksellisuutta. Nyt se oli muuttunut vain hokemaksi. Voisin vaikka jatkaa tästä sanomalla ”Kylä lähtee” ja tehdä pari kainalopierua mutta se olisi jo liikaa. Se luultavasti herättäisi vain epäilyksiä. Tilanne oli hoidettu ja päätin jatkaa eteenpäin. En minä jaksa aina kaikkea selittää. Olkoon elämäni vaikka kuin Mad Max-elokuva. Mad Max kakkosessa on esim. se kohtaus missä jääkiekkomaskiin verhottu pahis kaivaa revolverin esiin satiinilla vuoratusta laatikosta. Samasta josta löytyy myös valokuvia ja totenkopf- merkki. Yleisöllle ei selitetä lainkaan, mikä näiden esineiden yhteys on tähän jääkiekkomaskityyppiin ja se tekee siitä juuri siistiä. Olkoon niin minunkin elämässäni. Olkoot tämä minun totenkopf-hetki. Tosin ehkä voisin miettiä vielä esimerkkiäni. Totenkopf- hetki kuulostaa hyvin epäilyttävältä. Tietysti.